Nopeasti lisääntynyt jalkojen iskuttava kuormitus altistaa säärikivuille. Säärikivun aiheuttaja voi olla lihas- tai luuperäinen.
Sääriluun rasitusmuutokset | Riskitekijät | Ennaltaehkäisy | Hoito ja kuntoutus
Säärikivun taustalla monta syytä
Säärikivut ovat yleisiä kuntoilijoiden ja urheilijoiden vaivoja. Taustalla on usein nopeasti aloitettu tai lisääntynyt jalkojen iskuttava kuormitus. Monesti vaivojen taustalla on pelkkä ylirasitus, mutta rasitusmurtuman ja rasitusmurtuman esiasteen (rasitusosteopatia) mahdollisuus on syytä pitää mielessä.
Sääriluun sisäsyrjän rasitusoireyhtymä (eng. medial tibial stress syndrome, MTSS-oireyhtymä) on rasitusperäinen kiputila, jonka uskotaan iskuttavien voimien sijasta aiheutuvan sääriluun sisäsyrjälle kiinnittyvien lihasten lihasvenytysrasituksesta. Tätä oireyhtymää on aiemmin kutsuttu penikkatauti-nimityksellä (eng. shin splints), mutta termin käyttöä ei enää suositella sen vaikeaselkoisuuden vuoksi.
Aiemmin varsin yleisenä pidetty säären krooninen aitiopaineoireyhtymä on nykyisen tutkimustiedon valossa harvinainen rasitusperäisen säärikivun aiheuttaja.
Sääriluun varren rasitusmuutokset
Nykykäsityksen mukaan sääriluuhun kohdistuva kuormitus aiheuttaa luuhun mikrovaurioita, jotka laukaisevat luussa uudisluumuodostuksen. Normaalitilanteessa luun hajoamisen ja uuden luun muodostumisen välillä vallitsee tasapaino. Mikäli luuhun kohdistuva kuormitus on kuitenkin liiallista tai uudisluumuodostukselle ei ole riittävästi aikaa, alkaa patologinen kehitys, joka voi johtaa rasitusmurtuman esiasteen kautta varsinaisen rasitusmurtuman kehittymiseen.
Sääriluun rasitusmurtuman kehittyminen
Luuhun kohdistuvaa kuormitusta aiheuttavat askelluksesta syntyvien suorien kontaktivoimien lisäksi lihasvenytysrasituksen aiheuttamat luuta venyttävät, taivuttavat ja kiertävät voimat. On toistaiseksi epäselvää, kumman rooli on luun rasitusmuutoksen kehittymisen kannalta suurempi, ja missä määrin muut tekijät, kuten erot sääriluun geometriassa ja luukudoksen rakenteessa, vaikuttavat rasitusvaurion kehittymiseen. Luuhun kohdistuvan kuormituksen lisäksi lihasvenytysrasitus aiheuttaa vetorasitusta myös luukudosta ympäröiviin rakenteisiin, kuten luukalvoon. Paikallisen luukalvoon kohdistuneen lihasvenytysrasituksen on epäilty olevan MTSS-oireyhtymän taustalla.
Rasitusmurtuman esiaste (rasitusosteopatia) tai rasitusmurtuma voi kehittyä mihin tahansa sääriluun osaan. Yleisimpiä rasitusmuutokset ovat sääriluun varren sisäsyrjällä tai varren takaosassa, ja nämä rasitusmuutokset luokitellaan pienen riskin muutoksiksi hyvän paranemistaipumuksen perusteella. Sääriluun varren etuosan rasitusosteopatia ja -murtuma on huomattavasti harvinaisempi. Pitkän hoitoajan ja suuremman komplikaatioriskin vuoksi sääriluun etuosan rasitusmurtuma luokitellaan suuren riskin rasitusmurtumaksi.
Riskitekijät
Kirjallisuudessa on esitetty useita tekijöitä, jotka saattavat lisätä riskiä sääriluun rasitusmuutoksille. Tutkimustieto riskitekijöistä on kuitenkin ristiriitaista ja perustuu suurelta osin varusmiehillä ja pienillä populaatiokoilla tehtyihin tutkimuksiin. Riskitekijätutkimukset ovat keskittyneet lähinnä sääriluun varren sisäsyrjän ja takaosan rasitusmuutoksiin. Lisäksi tutkimusasetelmat eivät ole yleensä mahdollistaneet MTSS-oireyhtymän ja rasitusmurtuman esiasteiden erottelua toisistaan. Taulukkoon 1 on lueteltu laadukkaammissa viimeaikaisissa tutkimuksissa sekä systemaattisissa katsauksissa esiin tulleita riskitekijöitä sääriluun rasitusmuutoksille. Yksilötasolla tulee kuitenkin huomata, että mikä tahansa sääriluun paikallista kuormitusta lisäävä tekijä saattaa johtaa rasitusmurtuman esiasteen kautta rasitusmurtuman kehittymiseen.
Yleisimmät tutkimuksissa todetut riskitekijät sääriluun rasitusmuutoksille
| Riskitekijäluokka | Riskitekijä | Huomio / selite |
| Luukuormitusta lisäävät riskitekijät | Ylipaino | Lisää mekaanista kuormaa sääriluulle. |
| Äkilliset muutokset harjoitusmäärissä | Nopea harjoitusmäärän lisäys ylittää kudosten sopeutumiskyvyn. | |
| Jalkaterän ylipronaatio (pes planus -virheasento) | Muuttaa alaraajan kuormituslinjaa ja lisää sääriluun rasitusta. | |
| Lonkan suurentunut ulkokierto | Yhteydessä ylipronaatioon ja polven valgukseen; voi lisätä sääriluuhun kohdistuvaa rasitusta | |
| Paljasjalkajuoksu, minimalistiset juoksukengät, suuri askelpituus, suuri juoksunopeus | Lisäävät sääriluuhun kohdistuvaa kuormitusta, mutta yhteys rasitusvammojen esiintyvyyteen ei luotettavasti osoitettu. | |
| Muut riskitekijät | Naissukupuoli | Mahdollinen yhteys hormonitoimintaan ja luuntiheyteen. |
| Aiemmat sääriluun rasitusvammat | Aiempi vamma lisää uusiutumisriskiä. | |
| Alentunut luuntiheys (osteopenia, osteoporoosi) | Heikentää luun kuormituskestävyyttä. | |
| Matala kehon painoindeksi | Voi olla yhteydessä negatiivisen energiavajeen aiheuttamiin hormonaalisiin muutoksiin ja alentuneeseen luuntiheyteen. |
Perimmäinen syy naisten suurentuneelle sääriluun rasitusmuutosriskille ei ole toistaiseksi tiedossa. Syiksi on epäilty muun muassa eroja luun geometriassa ja juoksun biomekaniikassa. Tutkimuksissa on saatu myös viitteitä, että urheilijan energiavaje (RED-S) ja siitä seuraavat hormonaaliset muutokset voivat vaikuttaa epäedullisesti erityisesti naisen luukudoksen rakenteeseen ja altistaa sääriluun rasitusmuutosten kehittymiselle.
Ennaltaehkäisy
Tutkimustieto sääriluun rasitusmuutosten ennaltaehkäisystä on niukkaa ja suurelta osin ristiriitaista.
Seuraavista menetelmistä saattaa kuitenkin olla hyötyä ennaltaehkäisyssä:
- Asteittainen harjoituskuormituksen lisäys, jotta luukudokselle jää riittävästi aikaa sopeutua muuttuneeseen kuormitukseen
- Iskutusta vaimentavat jalkinepohjalliset
- Ylipronaatiota ehkäisevät jalkinepohjalliset tai juoksukengät (mikäli esiintyy ylipronaatiota)
- Lonkan abduktiosta vastaavien lihasten vahvistaminen (erityisesti gluteus medius)
- Energiankulutukseen nähden riittävästä energiansaannista huolehtiminen
- Normaalin kuukautiskierron ylläpito
- Riittävä D-25-vitamiinitaso (suositus urheilijalle > 75 nmol/l)
Hoito ja kuntoutus
Sääriluun varren etu- ja takaosan rasitusmurtumien esiasteiden ja rasitusmurtumien hoito onnistuu lähes aina ilman kirurgisia toimenpiteitä. Tavallisesti hoidoksi riittävät harjoittelun kokonaismäärän keventäminen sekä säärikipua aiheuttavien harjoitusmuotojen välttäminen ja korvaaminen muilla harjoitusmuodoilla. Esimerkiksi juoksun kohdalla korvaavina harjoituksina voivat toimia vesijuoksu, pyöräily, soutu ja cross-trainer -harjoitukset. Varhaisen vaiheen rasitusosteopatian kohdalla paluu juoksua sisältävään harjoitteluun onnistuu keskimäärin noin kuudessa viikossa, kun taas varsinaisen rasitusmurtuman kohdalla keskimääräinen hoitoaika on huomattavasti pidempi, yleensä vähintään kolme kuukautta.
Hoidossa on tärkeää, että normaaliin harjoitteluun ja aiempiin harjoitusmääriin palataan asteittain. Liian äkillinen harjoitteluun paluu voi johtaa oireiden uusiutumiseen. On myös hyvä huomioida mahdolliset altistavat tekijät, kuten juoksutekniikan ja harjoituksen ohjelmoinnin ongelmat, virheasennot ja lihaskireydet, huonot harjoitusvälineet sekä ravitsemuksen puutteet. Näiden arvioimiseen tarvitaan monesti lääkärin, valmentajan, biomekaanikon, fysioterapeutin ja ravitsemusterapeutin asiantuntemusta ja yhteistyötä.
Myös sääriluun etuosan rasitusosteopatian ja -murtuman hoito onnistuu tavallisesti ilman kirurgista hoitoa, mutta paraneminen vie pidemmän aikaa. Lisäksi hoidon toteutumisen ja onnistumisen seuranta on aktiivisempaa. Sääriluun etuosan rasitusmurtuman paranemiselle täytyy antaa aikaa jopa seitsemän kuukautta. Ortopedin arvio hoitolinjasta on viimeistään tarpeen, mikäli kuormitusta on rajoitettu riittävästi ja luutumista murtumalinjassa ei ole havaittavissa 3–4 kk:n kuluessa.
Maltti on valttia.
Kipuoire tyypillisesti helpottaa paljon ennen kuin murtuma on luutunut. Jos iskuttavaan harjoitteluun palataan liian aikaisin tai kuormitusta nostetaan liian nopeasti, vamma uusii helposti.
Osion asiantuntijat: Ari Hännikäinen, LL, TtM – Mari Leppänen, dos, TtT
Kirjallisuutta:
Mensonen V, Savonen K, Haapasalo H. Alaraajojen rasitusmurtumat ja niiden esiasteet. Duodecim. 2025;141(15):1239-46.
Hoenig T, Hollander K, Popp KL, et al. International Delphi consensus on bone stress injuries in athletes. Br J Sports Med. 2025;59:78-90.
Robertson GAJ, Wood AM. Return to sports after stress fractures of the tibial diaphysis: a systematic review. Br Med Bull. 2015;114(1):95-111.
Wright AA, Taylor JB, Ford KR, Siska L, Smoliga JM. Risk factors associated with lower extremity stress fractures in runners: a systematic review with meta-analysis. Br J Sports Med. 2015;49(23):1517-23.